AGILITY BURN OUT. Ajatuksia agilitysta.

Ensi vuonna tulee minulla täyteen 20 vuotta agilitya ja se on laittanut miettimään miten itse jaksaa lajia harrastaa vuodesta toiseen. Mikä on minua motivoi ja miksi, jotku ajautuvat totaaliseen burn outiin harrastuksessa, jonka pitäisi ennen kaikkea olla se arjen juhla hetki. Kaikenlaista koiraa ja elämäntilannetta on mahtunut näiden vuosien varrelle. Arvokisoissa olen ollut mukana yhteensä viidellä eri koiralla varmaan joka vuosi vuodesta 2000 lähtien ja edelleen osaan motivoida itseni hallille ja kisoihin, mutta olen myös osannut olla sieltä pois kun muu elämä on vienyt aikaa ja voimavaroja. Esimerkiksi tämä vuosi on ollut minimaalisen vähäistä treeniä kun on syntynyt perheenlisäystä ja kaksi levotonta yökukkujaa "häiritsee" yöunia. Aikaa olisi ehkä ollut, mutta kun ei oikeasti jaksa, niin ei tarvitse, ei edes sen koiran takia koska huonolla motivaatiolla tehty harjoitus on yleensä vain huono harjoitus, joka syö entisestään motivaatiota, eikä varmasti kehitä eteenpäin. Nyt loppuvuodesta olen taas löytänyt sen kipinän ja hallille on kiva mennä! Pitää siis osata kuunnella omaa sisintä ja kun agility ei enää tunnu vapauttavalta on hyvä armahtaa itselleen paussia, ennen kuin kyllääntyy, niin ettei hallille palaa enää koskaan. Näitäkin on nähty.

Viime aikoina olen havainnut agilitymaailmassa melko yleisen ongelman, nimittäin agility-burn out. Olen jo pitkään halunnut asiasta kirjoittaa koska kouluttaessani aika usein astun mentaalivalmentajan kenkiin purkiessani ihmisten suoritus ja kisapaineita. Ilmassa tuntuu leijuvan useiden harrastajien mielessä, että kaikki pitää tehdä ja pitää suoriutua aina vain paremmin! Kaikki mahdolliset tekniikat pitää osata, hallita ja käyttää. Kaikkien pitää tavoitella parasta mahdollista lopputulosta ja agility tähtää aina huippusuoritukseen! Kisoissakin vain täydellinen nollatulos kelpaa, eikä hylätty rata ole minkään arvoinen. Vaikka todellisuudessa koirakon taso ja yhteiset kilometrit, eivät millään voisi vielä täyttää näitä tavoitteita. Realistisuus on kateissa monella harrastajalla.

Suurin osa  agility-burn outiin ajautuvista harrastajista taitaa olla potentiaalisen koiran omistavia ohjaajia, joille mikään ei enää tunnu riittävän ja pieninkin virhe vie maton alta totaalisesti. Luovutetaan jo ennen kuin koira on 4v koska "me ei koskaan onnistuta". Lopulta se onnistuminenkaan ei enää riitä vaan aina pitäisi voittaa ja olla paras, vaikka se ei nyky agilityssa ole enää mahdollista kun hyviä koirakoita alkaa olla joka säkäluokassa niin paljon. Tässä päästään siis yhteen burn outiin ajavista tekijöistä. Malttamomuus ja tulospainotteinen ajattelu. Unohdetaan kokonaisuus ja tuijotetaan vain radalta saatua tulosta. Tämä ajattelu aiheuttaa myös sen, ettei enää osata lukea kisasuorituksista treeniä tarvitsevia kohteita, koska kisathan kertovat nimenomaan sen mikä osa-alue tarvitsee treeniä. Kun tuijottaa liikaa tuloksia sokeuttaa itsensä siltä oikealta kehitykseltä, joka löytyy radan kokonaisuudesta, ei tuloksista.  Ja näin ollen kehitys pysähtyy, joka turhauttaa entisestään. Valitettavasti monilla on tässä vaiheessa tapana alkaa syyttää sitä koiraa tehdyistä virheistä, vaikka oikeasti koira on sitä mitä itse olet vahvistanut ja kouluttanut, joten sitä koiraa on turha syyttää.

Yksi syy löytyy treenistä. Yksinkertaisesti treenataan liian vaikeita asioita ja ratoja, epäonnistutaan jatkuvasti, eikä sitä kautta opita mitään. Harjoitukset pitäisi pitää sopivan haastavina, jotta koirakko kehittyisi eteenpäin. Kouluttajan vastuulla on tunnistaa koirakon taso ja näin ollen  tyytyä joidenkin kohdalla vähempään koska on turhaa ajaa koirakkoa suoritukseen, jonne heillä ei ole edellytyksiä ja ohjaaja siten turhautuu. Vastapainoksi taas kouluttajan täytyy löytää koulutettavistaan ne, joita pusketaan siihen aina vaan parempaan ja nopeampaan suoritukseen. Treeneissä kuuluu tehdä virheitä ja koko ajan virheitä, koska ne kertovat mitä pitää erityisesti koiran kanssa treenata tai vahvistaa. Ajan kanssa kun osaa turhautumisen sijaan kuunnella virheitä, niitä alkaa ilmetä vähemmän ja lopulta päästään taidon ylläpitovaiheeseen.

Unelmia ja tavoitteita. Mikä motivoi meitä jatkamaan vuodesta toiseen ja mikä taas motivoi treenaamaan? Mielestäni unelmat ovat taustalla olevia kannusteita, potkivat treenaamaan kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden jälkeen ja tavoitteet ovat niitä, jotka vievät meitä eteenpäin ja lisäävät motivaatiota niihin päästyämme. Joskus harrastuksissa sekoitetaan nämä kaksi asiaa ja tavoitteeksi laitetaan maajoukkuepaikka, suomen- ja maailmanmestaruus. Helposti ajaa itsensä turhautumiseen ja burn outiin, mikäli tavoitteena on maailmanmestaruus. Sen yhden ainoan kisan voitto vuoden aikana, jonne aika harva lopulta pääsee ei kanna tavoitteena pitkälle. Siksi itse ajattelen unelmana kaikki arvokisamenestymiset, se on se joka piiskaa hallille, mutta taas tavoitteet rakennnan realistisesti oman kehitystasoni mukaan ja nämä tavoitteet ja treenin aiheet löytyvät yleensä virheistä kisoissa tai treeneissä.

Agilityssa pitäisi myös muistaa koira ja sen kehitys. 2v koira ei tarvitse olla valmis, sitä ei pitäisi treenata nuorena niin paljon, että se osaa siinä iässä kaiken. Koira on fyysisesti valmis vasta n.3 vuoden iässä  ja psyykkisesti vasta n.4v iän jälkeen. Valitettavan paljon nähdään nuorena loistavia koiria, jotka eläköityvät ja hidastuvat jo 5-6vuoden iässä, vaikka niiden pitäisi olla parhaimmillaan. Nuorella koiralla tehty liika treeni ottaa tuplasti aikaa pois loppu päästä. Unohdetaan siis omissa tekemisissään koiran kehitys ja odotetaan liikaa liian nuorelta koiralta. Pitäisi malttaa mielensä ja osata nauttia siitä matkasta terveen koiran kanssa kohti tavoitteita ja unelmia.

Muistetaan nauttia siitä matkasta kohti unelmia sen parhaan ystävän kanssa <3